sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Kaksi keittokirjaa

Voih, keittokirjat ovat ihania! Niitä on ihana selailla, maistella suussa makuja ja vähän pyyhkiä kuolaa suupielistä. Thaimaa-keittokirjan saimme häälahjaksi. Olen selaillut sitä ja ihastellut ihania kuvia. En ole vielä tehnyt kirjasta mitään, mutta eiköhän tässä piakoin joku ruoka valmistukin.

Jamien löysin Savosta kirpparilta ja kuolasin sen läpi samantien. Kokki oli kirjaa tehdessä innostunut puutarhan hoidosta ja jakeli vinkkejä erilaisten kasvien kasvattamiseen. Luin ne huolella läpi ja aloin jälleen kerran haaveilla omasta pikku (tai ehkä vähän isommastakin) puutarhasta.

Vanhasta uutta

Tämä kirja on kotimainen puuhailu- ja sisustushelmi! Kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan ja siinä esitellään erilaisia koteja ja ideoita niistä. Ideat ovat sekä isoja että pieniä ja muunnelmia on keksitty vaikka kuinka. Tämänkaltaisissa kirjoissa on yleensä kaksi heikkoutta: ensinnäkin jos teos on alunperin jossain muussa maassa toteutettu, niin monet ideoista eivät ole siirrettävissä Suomeen. Toiseksi yleensä on helpompi esittää selkeä työohje Juuri Tällaiselle Lipastolle, ja sitä on vaikea soveltaa johonkin muuhun, jos Juuri Tällaista Lipastoa ei löytynytkään omalta roskalavalta. Minua tämä kirja innosti kovasti, vaikka en ihan jokaista tekstiä lukenutkaan. Selaan varmasti vielä muutamaan kertaan ja innostun ehkä tekemään jotain!

Liisa Hellemaa-Hautamäki ja Marjo Koivumäki: Vanhasta uutta, Otava 2007, 175 sivua. Lainassa kirjastosta.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina


Muistelen, että tämä kirja on tullut minulle joltain kirpparilta. Veikkaisin. En ainakaan ole ostanut sitä uutena kirjakaupasta. (Jälkihuomautus lokakuussa 2010, kirja kiertänyt minulle pokkareiden vaihdosta). Aloitin tämän kirjan jo samaan aikaan kun luin van Goghin elämästä. Teen aika usein niin, että luen useaa kirjaa yhtä aikaa.

En ole koskaan lukenut tällaista kirjaa. Kirja oikeastaan kertoo siitä, miten Kortelainen etsii tietoja Albert Edelfeltin rakastajattaresta 1800-luvun loppupuolelta. Kortelainen lienee yksi tämän hetken tunnetuimmista ja näkyvimmistä taidehistorioitsijoista Suomessa, itsekin olen tavannut hänet Helsingin yliopistolla, jossa hän luennoi meille avoimen opiskelijoille Kiinan ja Japanin taiteen historiasta.

Teos rakentuu hyvin. Siinä kerrotaan Edelfeltin Pariisin vuosista, ennen kuin hän avioitui Ellanin kanssa. Samalla haetaan tiedon murusia monissa maalauksissa esiintyvästä naisesta, Virginiestä. Kortelainen kertoo, kuinka hän matkusti Ranskaan etsimään näitä tiedon rippeitä erilaisista arkistoista, varsinaista salapoliisin työtä. Kirjan edetessä jännitys tiivistyy eikä malta lopettaa lukemista, kun haluaa tietää, kuka se nainen on oikein. Onneksi Kortelaisen oma elämä ei saa enää tätä suurempaa osaa, se on kuitenkin vähiten kiinnostava.

Keskiaukeamalla on muutama kuva Edelfeltin maalauksista, mutta olisi voinut taaskin kaivaa esiin kunnon kuvateoksen, josta olisi voinut tarkastella kaikkia kirjassa mainittuja maalauksia. Kirjan lopussa on monta sivua lähteitä ja inspiraation lähteitä. Niiden joukosta voisi valita vielä lisää lukemista.

Tästä kirjasta tykkäsin.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina,
Tammi, 2004 (ensimmäinen painos 2002) 314 sivua, kirja on oma

perjantai 17. syyskuuta 2010

Irving Stone: Vincent van Gogh, Hän rakasti elämää

Kyyneleet ovat juuri ja juuri kuivuneet poskiltani, kun jo kirjaan tämän teoksen koriin. van Goghhan on suosikkitaiteilija, joten hänen elämäntarinansa on suurinpiirtein minulle tuttu. Tässä kirjassa on puettu tarina romaaninmuotoon, en tiedä, kuinka paljon kirjoittaja on ottanut omia vapauksiaan tapahtumiin. Kovin seikkaperäisesti kuvataan myös mielenmaisemia, jotka voivat osittain olla Theo-veljelle osoitetuista kirjeistä (niitä on säilynyt siis noin 700 kappaletta, koottu kirjoiksikin, en tosin ole lukenut). Mutta eiköhän tässä ole paljo myös väritelty ja yritetty arvailla, mitä tämä nero oikein ajatteli.

Kirjassa kuvataan taiteilijan aikuiselämä, mieshän oli lähempänä kolmeakymmentä ennen kuin alkoi maalata. Alkuosan äkilliset suunnanmuutokset toivat mieleen oman elämäni, meno tosin vaan hurjenee loppua kohden. Vasta kirjan lopussa älysin kaivella esiin toisen kirjan hyllystäni, sen jossa on van Goghin teokset aikajärjestyksessä. Oli ihan mielenkiintoista lukea, miten on kuvailtu niiden syntyneen. Fiilikset ovat tietenkin keksittyjä, mutta toivon mukaan faktat taustalla ovat suunnilleen totta.

Hauska juttu tässä kirjassa on myös se, että luen samaan aikaan erästä toista 1800-luvun lopun Pariisin taiteilijapiireistä kertovaa kirjaa ja muutamat taitelijat esiintyvät molemmissa kirjoissa. Mutta siitä kirjasta lisää myöhemmin.

Aloitin kirjan jo kesällä, luin sitä parin viikon aikana paljon, mutta sitten se jäi joksikin aikaa, kunnes luin tällä viikolla viimeisen kolmanneksen.

Kirja on melkein yhtä hyvä kuin taiteilijakin, ja se on paljon se.

Irving Stone: Vincent van Gogh, Hän rakasti elämää, 502 sivua, WSOY, 1983, kirja on oma, ystävältä saatu

Riika-oppaita

Kävin kirjastosta hakemassa kolme kappaletta Riika-oppaita minilomaa varten. Esittelen ne tässä, vaikka en kyllä lukenut yhtäkään niistä kannesta kanteen.

Englanninkielinen Insight Pocket guide: Riga jäi vähimmälle käytölle. Sen sisällä oleva kartta oli muuten hyvä, mutta mittakaava ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Lueskelin jotain perustietoja kaupungista. Perusopas, ei kovinkaan kiinnostava.

Ari Taipale: Pitkin poikin Latviaa sisältää nimensä mukaan paljon asiaa koko Latviasta. Kirjaan on todella hyvin tiivistetty kaikki tärkeimmät asiat. Alussa on muutama sivu perustietoja maasta, kielistä, taloudesta, hallinnosta jne. Juuri sopivasti tietoa lomamatkaa varten. Sen jälkeen jokaisesta kaupungista on lueteltu tärkeimmät nähtävyydet ja niistä on kerrottu pääasia noin kymmenessä rivissä. Luin kirjasta siis vain Riian ja Jurmalan osuudet. Riiasta on lueteltu viitisenkymmentä tärkeintä nähtävyyttä ja kaikki niistä on vielä merkattu takasivun karttaan. Oiva opas silloin, kun kävelee vanhassa kaupungissa ja vastaan tulee päivän kymmenes kirkko, niin on helppo tarkistaa, että mikä kirkko ja milloin rakennettu, miksi ja joku muu pikkuyksityiskohta (jos vaikka kirkossa on ollut nuorisodisko neukkuaikoina, sellainenkin kirkko on!) Mitään majoitus- tai ruokailuvinkkejä kirjassa ei ole, pelkästään nähtävyyksiä.

Toinen hyvä opas oli Sankarimatkailijan Riika. Toinen tekijöistä on suomalainen, joten kirja on suomalaisille tehty. Paljon perustietoa matkustamisesta, ruoasta, ostoksista ja muusta. Suositeltuja paikkoja, sanasto. Suositellut liikkeet ovat minulle aika turhaa tietoa. Suurimmat ostoskeskukset nyt näkee muutenkin ja ruokapaikatkin etsittiin ihan oman nenän perusteella. Kirja on jaettu osiin eri kaupunginosien mukaan, mutta emme kierrelleet niin. Ihan mielenkiintoista lukemista, mutta ei ehkä kaupungilla kävellessä paras mahdollinen opaskirja.

Insight pocket guide: Riga, 104 sivua, vuodelta 2006
Ari Taipale: Pitkin poikin Latviaa, 264 sivua, Tallinna-kustannus Oy, 2007
Hannu Oittinen- Maima Grinberga: Sankarimatkailijan Riikam Taifuuni, 2004, kaikki kirjastosta

JK Latviankielisissä sanoissa ja nimissä on jätetty käyttämättä konsonanttien pidennysmerkkejä. Mistähän nekin löytisi koneen syövereistä...

tiistai 3. elokuuta 2010

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Koska tänä vuonna olen lukenut jopa ennätyslaiskasti, niin alkuvuoden kirjat oli nopeasti kerrattu. Nyt siirrymme siis juuri luettuihin. Tämän sain loppuun eilen illalla. Aloin lukea kirjaa ensimmäisen kerran viime kesänä. Ostin pokkarin tarkoituksenani lukea se Milano-Barcelona -reissullamme, mutta kuten tunnettua, keuhkokuume piti minut viime kesänä kotona ja matka jäi tekemättä. Kirjaa kuiten luin hitaasti, hyvin hitaasti. Lopulta niin hitaasti, että se meni pilalle. Unohtelin, ketä kirjan hahmot olivat ja olin ihan pihalla. Niinpä jätin kirjan hyllyyn odottamaan parempaa päivää.

Nyt sitten sain muutamassa viikossa luettua kirjan. Aina luvun silloin, toisen tällöin, mutta viimeisen tujauksen otin eilen illalla, kun syvennyin moneksi tunniksi lukemaan. Miten se onkaan mukavaa maata sängyssä, tukka pystyssä, vaihtaa välillä kylkeä, kun alla oleva käsi puutuu ja ahmia kirjaa eteenpäin. Käydä ehkä välillä vessassa niin, että samalla vaan lukee kirjaa kävellessäänkin. Sellaisena muistan lapsuuteni. Harmi, että aikuisena nämä kokemukset ovat jääneet vähemmälle.

Kirja kuitenkin sijoittuu 1900-luvun alun ja puolen välin aikaiseen Barcelonaan. Se vilisee ihmisiä, joista toiset ovat hyvinkin tärkeitä ja toiset vain kulisseja, mutta yhtä kaikki, jokainen esitellään perusteellisesti.

Daniel-niminen poika saa käsiinsä Tuulen varjo -nimisen kirjan, ihastuu kirjaan ja alkaa tutkia kirjan kirjoittajan, Julian Caraxin, vaiheita. Carax on kadonnut ties minne ja miehen tarina alkaa vaikuttaa koko ajan entistä ihmeellisemmältä. Samaan aikaan, kun Daniel etsii Caraxia, niin hän itse kasvaa pienestä pojasta aikuiseksi mieheksi isänsä kirjakaupassa, saa ystäväkseen entisen vakoojan ja kerjäläisen Fermínin ja painii ihastuksiensa kanssa, joista ensimmäinen on 10-15 vuotta vanhempi sokea kaunotar. Mitä pidemmälle Caraxin tarina etenee, sitä tiiviimmin se tuntuu kutoutuvan Danielin tarinaan, aivan kuin Danielin elämässä toistuisivat samat vaiheet kuin Caraxin.

Kirjassa on hyytäviä, pelottavia taloja, paljon kirjoja ja puhetta kirjoittamisesta, silloin tällöin hyvää ruokaa, mutta ei liian yltäkylläisesti (sota-aika näet) ja kauniita maisemia. Harmi, kun en päässyt käymään siellä Barcelonassa, mutta onneksi tämä kirja vei sinne.

Aivan loistava teos. Kirjoittajansa esikoinen. Seuraava on lukulistallani. Ja tämä kirja inspiroi kirjoittamaan itsekin. Vaikka minulla ei Victor Hugon kynää olekaan.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Otava, 647 sivua, kirja on oma

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus



Lähipiirissäni on väitetty, että minun ei pitäisi lukea tällaisia kirjoja: takakansiteksti lupaa pohdintoja siitä, kuka minä oikein olen. Minua tällaiset kirjat vetävät puoleensa kuin dallaspulla.

Kirjan pohjaksi minä en ole juurikaan lukenut Muumi-kirjoja. Taikatalven olen lukenut (aikuisena), olenkohan jotain muuta. Kerran teini-ikäisenä aloin lukea jotain (en enää muista mitä) ja minusta se oli tylsä. Parinkymmenen sivun jälkeen pistin kirjan pois. Muumi-sarjakuvia olen lukenut lehdistä. Siinä minun Muumi-tuntemukseni.

Minua kiinnosti erityisesti myös se, että kirjan kirjoittaja Laajarinne on lasten- ja nuortenkirjailija, joka toimi ennen vapaaksi kirjoittajaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana.

Kirjassa käydään läpi teemoja, joita Tove Jansson on käsitellyt kirjoissaan. Ilmeisesti Jansson itse inhosi sitä, että hänen kirjojaan tutkittiin akateemisesti. Mutta hienosti Laajarinne tutkii vierautta, vapautta, olemista ja olemusta. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.

Ja plussana tuli se, että mieli alkoi tehdä lukea Muumi-kirjojakin.

(Tämän kirjan luin siis jo keväällä.)

Atena, 238. Kirja on oma, ostettu Suomalaisesta kirjakaupasta täydellä hinnalla (hyvin harvinaista minulle).