sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Vauvojen syömisestä

Minua kiinnostaa monenlaiset asiat. Minulla on ollut aina tapana lainata kirjastosta paljon kirjoja, joista pitkä liuta jää kuitenkin lukematta. Luen kirjoja fiilispohjalta enkä koskaan osaa etukäteen sanoa, minkä lainaamistani kirjoista luen loppuun ja mitä en.

Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.

Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.

Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.

Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.

Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

Luin tämä kirjan Slovenian lomallani toukokuussa (sain kirjan loppuun 26.5) ja kirjoitin kirjasta pienet muistiinpanot. Luonnollisesti olen hukannut muistiinpanot ja jätin kirjan Sloveniaan luettavaksi, joten kirjan faktat jäävät kirjaamatta.

Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.

Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.

Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY