tiistai 3. elokuuta 2010

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Koska tänä vuonna olen lukenut jopa ennätyslaiskasti, niin alkuvuoden kirjat oli nopeasti kerrattu. Nyt siirrymme siis juuri luettuihin. Tämän sain loppuun eilen illalla. Aloin lukea kirjaa ensimmäisen kerran viime kesänä. Ostin pokkarin tarkoituksenani lukea se Milano-Barcelona -reissullamme, mutta kuten tunnettua, keuhkokuume piti minut viime kesänä kotona ja matka jäi tekemättä. Kirjaa kuiten luin hitaasti, hyvin hitaasti. Lopulta niin hitaasti, että se meni pilalle. Unohtelin, ketä kirjan hahmot olivat ja olin ihan pihalla. Niinpä jätin kirjan hyllyyn odottamaan parempaa päivää.

Nyt sitten sain muutamassa viikossa luettua kirjan. Aina luvun silloin, toisen tällöin, mutta viimeisen tujauksen otin eilen illalla, kun syvennyin moneksi tunniksi lukemaan. Miten se onkaan mukavaa maata sängyssä, tukka pystyssä, vaihtaa välillä kylkeä, kun alla oleva käsi puutuu ja ahmia kirjaa eteenpäin. Käydä ehkä välillä vessassa niin, että samalla vaan lukee kirjaa kävellessäänkin. Sellaisena muistan lapsuuteni. Harmi, että aikuisena nämä kokemukset ovat jääneet vähemmälle.

Kirja kuitenkin sijoittuu 1900-luvun alun ja puolen välin aikaiseen Barcelonaan. Se vilisee ihmisiä, joista toiset ovat hyvinkin tärkeitä ja toiset vain kulisseja, mutta yhtä kaikki, jokainen esitellään perusteellisesti.

Daniel-niminen poika saa käsiinsä Tuulen varjo -nimisen kirjan, ihastuu kirjaan ja alkaa tutkia kirjan kirjoittajan, Julian Caraxin, vaiheita. Carax on kadonnut ties minne ja miehen tarina alkaa vaikuttaa koko ajan entistä ihmeellisemmältä. Samaan aikaan, kun Daniel etsii Caraxia, niin hän itse kasvaa pienestä pojasta aikuiseksi mieheksi isänsä kirjakaupassa, saa ystäväkseen entisen vakoojan ja kerjäläisen Fermínin ja painii ihastuksiensa kanssa, joista ensimmäinen on 10-15 vuotta vanhempi sokea kaunotar. Mitä pidemmälle Caraxin tarina etenee, sitä tiiviimmin se tuntuu kutoutuvan Danielin tarinaan, aivan kuin Danielin elämässä toistuisivat samat vaiheet kuin Caraxin.

Kirjassa on hyytäviä, pelottavia taloja, paljon kirjoja ja puhetta kirjoittamisesta, silloin tällöin hyvää ruokaa, mutta ei liian yltäkylläisesti (sota-aika näet) ja kauniita maisemia. Harmi, kun en päässyt käymään siellä Barcelonassa, mutta onneksi tämä kirja vei sinne.

Aivan loistava teos. Kirjoittajansa esikoinen. Seuraava on lukulistallani. Ja tämä kirja inspiroi kirjoittamaan itsekin. Vaikka minulla ei Victor Hugon kynää olekaan.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Otava, 647 sivua, kirja on oma

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus



Lähipiirissäni on väitetty, että minun ei pitäisi lukea tällaisia kirjoja: takakansiteksti lupaa pohdintoja siitä, kuka minä oikein olen. Minua tällaiset kirjat vetävät puoleensa kuin dallaspulla.

Kirjan pohjaksi minä en ole juurikaan lukenut Muumi-kirjoja. Taikatalven olen lukenut (aikuisena), olenkohan jotain muuta. Kerran teini-ikäisenä aloin lukea jotain (en enää muista mitä) ja minusta se oli tylsä. Parinkymmenen sivun jälkeen pistin kirjan pois. Muumi-sarjakuvia olen lukenut lehdistä. Siinä minun Muumi-tuntemukseni.

Minua kiinnosti erityisesti myös se, että kirjan kirjoittaja Laajarinne on lasten- ja nuortenkirjailija, joka toimi ennen vapaaksi kirjoittajaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana.

Kirjassa käydään läpi teemoja, joita Tove Jansson on käsitellyt kirjoissaan. Ilmeisesti Jansson itse inhosi sitä, että hänen kirjojaan tutkittiin akateemisesti. Mutta hienosti Laajarinne tutkii vierautta, vapautta, olemista ja olemusta. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.

Ja plussana tuli se, että mieli alkoi tehdä lukea Muumi-kirjojakin.

(Tämän kirjan luin siis jo keväällä.)

Atena, 238. Kirja on oma, ostettu Suomalaisesta kirjakaupasta täydellä hinnalla (hyvin harvinaista minulle).