Ilmastolukupiirin kirja

Luen aina nämä lukupiirin kirjat nopeasti, koska luen ne aika viime tingassa. Tästä on jo jokunen viikko aikaa, kun luin. Otsikon perusteella mietin, että onpahan paksu kirja planetaarisesta ruokavaliosta. Mutta kirjahan ei käsitellyt juurikaan syömistä ja ruokaa. Tai no vähän.

Tärkein ajatus lienee se, että vaikka tiedämme, että ilmastokriisi on totta ja se johtaa suuriin ongelmiin, niin emme jollain tasolla usko sitä. Meidän pitää uskoa asia, jotta toimimme. Kirja sisälsi pitkiä keskusteluja sielun kanssa sekä paljon anekdootteja ties mistä, jotka eivät aina liittyneet mihinkään. Kaksi tiukkaa kierrosta kustannustoimittajan kanssa olisivat tehneet terää.

Jonathan Safron Foer: Me olemme ilmasto, miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla, Atena 2020 (alkuteos 2019), 287 sivua. Lainasin kirjastosta. 

Kehosta

Jostain bongasin kirjan ja ajattelin, että voisi olla hyvä. Kehollisuutta kun olen itse miettinyt viime aikoina aika paljon. Teoksen genre taitaa olla autofiktiota. Kirjoittaja kirjoittaa jonkin verran lapsensa huumeongelmasta ja toisen lapsen anoreksiasta. Lapset ovat nuoria aikuisia ja elossa olevia. Jotenkin koin tuon aika vastenmieliseksi. Vaikka äidillä olisi lasten lupa, niin saisiko siltikään kirjoittaa lasten henkilökohtaisesta elämästä. Toki autofiktiota on vaikea lukea, mikä kohta siitä ei olekaan totta.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini, WSOY 2021, 7h41min (207 sivua). Lukija kirjailija itse.

Trilogia: Taru sormusten herrasta

Puoliso luki tätä, ja jostain syystä innostuin itsekin. Olin lukenut koko trilogian joskus kauan sitten, teini-ikäisenä ehkä. Lukiessa päättelin, että olin lukenut ensimmäisen osan myös myöhemmin uudelleen, sillä muistin siitä kohtauksia, joita ei ollut elokuvassa.

Kultti-tarina ei ollut ihan niin hyvä kuin muistelin. Muistin, että pitkät runot kyllästyttivät minua jo aikoinaan, mutta nyt kiinnitin huomiota muihin asioihin. Huomasi, että kirjailija oli kielitieteilijä eikä luonnontieteilijä. Kasveja, eläimiä ja muuta luontoa oli kuvattu tosi niukasti. Sen sijaan kirjailija taisi rakastaa karttoja, ja matkalaisten sijainnista puhuttiin koko ajan, mutta silti oli vaikea hahmottaa, missä he olivat. Luonnonkuvaus lisääntyi toisessa kirjassa. Kaiken maailman asiat oli nimetty omituisilla nimillä ilman mitään tarkoitusta. Haltiat puhuivat asioita, joita ei selitetty lukijalle. Täysin turhaa kikkailua.

Katsoimme kirjojen lukemisen jälkeen elokuvat, ja täytyy sanoa, että monilta osin ne olivat kirjaa parempia. Jopa osa juoniratkaisuista.

J.R.R Tolkien: Taru sormusten herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu), WSOY 2001, alkuteokset 1954-55, suomennettu vuoden 1966 laitoksesta, 981 sivua (selityksineen). Omassa kirjahyllyssä.