keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Leikkiminen kielletty!

Menin ennen joulua kirjastoon ajatuksenani lainata jokin kevyt kirja. Ensimmäisenä käteen osui tämä, nauroin itselleni ja lainasin sitten Minishoppaajaan. Tämä oli Minishoppaajan vastakohta. Hauska, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Luin tämän eilen. Olen lukenut Laajarinteen aiemman kirjan Muumit ja olemisen arvoitus (joka toivon mukaan löytyy edelleen kirjahyllystäni) ja tämä oli aivan yhtä hyvä. Häneltä on näköjään ilmestynyt viime vuonna Kehys-niminen teos, lienee sekin luettava.

Kirja käsitteleen lasten ja nuorten asemaa ja kasvatusta. Siinä on paljon hauskoja ja karmivia faktoja, ja roppakaupalla tuoreita ajatuksia. Äideillä ja isillä on vanhemmus hukassa, huutavat lehdet. Ei hätää, ongelma ei ole uusi, samaa on toitotettu jo 1700-luvulta lähtien. Enpä ollut ajatellutkaan, että ADHD:n kriteerit voivat kertoa yhtä lailla mielenkiinnottomista tehtävistä kuin lapsen keskittymishäiriöistä.

Yksi ongelma lasten kasvatuksessa on se, että lapsuutta ei ajatella osana elämää, vaan lapsuus on aika, jolloin ihminen koulitaan oikeanlaiseksi ihmiseksi elämää varten. Lapsilta ei kysytä, lapset eivät saa päättää. Kirjassa on paljon asioita, jotka pistävät ajattelemaan. Mieleen tulee paljon kysymyksiä, mutta kirja antaa aika vähän vastauksia. Just hyvä. Lopussa on yksi aika hyvä ratkaisu: kaksin- tai kolminkertaistetaan perusopetuksen henkilökunta ja samaan aikaan puolitetaan koulupäivien pituus. Ihan oikeasti. Ja sille olisi kovat perustelut. Kannattaa lukea ne!

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset, Atena 2011, 174 sivua. Lainasin kirjastosta.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Teen ystävälle

Sain lahjaksi kirjan, jonka ahmin. Teen ystävän kirja on aivan ihana kirja! Se on tiivis katsaus teen historiaan, kerrotaan mitä tee on ja miten sitä kannattaa nauttia. Minulle heräsi heti into hankkia hyvää vihreää teetä ja kokeilla veisikö se minutkin mennessään. Tähän mennessä olen maistanut vain pahanmakuisia, kitkeriä vihreitä teitä.

Kirja on kaunis, käteen sopiva ja siinä on ihanan rauhallisia kuvia. Kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan ja teestä suomalaisesta näkövinkkelistä. Ensin kirja innostaa, mutta jatkossa se toimii hakuteoksena: täältä voi katsoa mitä mikäkin tee on, milloin se on parhaimmillaan ja miten se kannattaa valmistaa.


Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja, Sammakko 2011, 197 sivua. Saatu lahjaksi ystävältäni Heidiltä. Kiitos!

Uskottavuusongelmia


On ihan sama tavaako huonoa kirjaa pitkään ja hartaasti (Herääminen) vai lukeeko nopeasti (Minishoppaaja).

Herääminen on Risto Isomäen neljäs romaani. Olen lukenut numerot viisi (Sarasvatin hiekkaa) ja kuusi (Litium 6). Sarasvatin hiekkaa oli kohtuullinen. Isomäellä on hienoja ideoita, mutta erityisen hyvä romaanikirjailija hän ei ole. Ilmeisesti hän on kuitenkin oppinut matkan varrella, sillä Herääminen on huomattavasti huonompi kuin uudemmat kirjansa. Kieli on kömpelöä ja ihmiset omituisia, "faktoiltakin" putoaa pohja jos höpöttää AIDS-viruksista ja pistää tyypit sukeltelemaan märkäpuvussa Jäämereen.

Pääsin kirjassa sivulle 192 ja sitten en pystynyt enempää. Viimeinen niitti oli maapallolle tulleet avaruusoliot, en halua tietää heistä sen enempää. Avaruusoliot ja sukkahoususankarit ovat sellainen juttu, joita en halua kirjoihin enkä elokuviin. Kirja jäi siis siihen.

Ajattelin hakea jouluksi jotain kevyttä lukemista. Olen kuullut himoshoppaaja-sarjasta ja silmiini osui kirja Minishoppaaja. No, minäpä otin sen. Sisko varoitti jo heti, että kirja ei sovi mihinkään muuhun kuin englannin kielen opiskeluun tai ylläpitoon. Hän on lukenut sarjan aikaisempia osia Englantiin muutettuaan.

Kirja oli surkea: ihmiset ohuita kuin paperinuket, juonen käänteet niin typeriä, että teki mieli repiä tukkaa päästä. Luin kirjaa parisataa sivua ja sitten luovutin. Sophie Kinsella, mitä ihmettä oikein ajattelit?

Tässä siis kaksi kirjaa, jotka kumpikin jäivät kesken. Syystäkin.

Risto Isomäki: Herääminen, Tammi 2000, 287 sivua. Bookcrossing-kirja, jonka vapautan johonkin.

Sophie Kinsella: Minishoppaaja, WSOY 2011, Suomentaja Kaisa Kattelus, 403 sivua. Kirjaston kirja.

Jätteistä

Minulla on ollut melkoisen huono lukusyksy. Olen joitain kirjoja lueskellut ja selaillut. Lähinnä askartelu-, käsityö- ja joulukirjoja, mutta kaikki olen jo palauttanut kirjastoon. Kovin vähän olen lukenut.

Mieleen on jäänyt vain yksi luettu kirja: Jätteiden käsittely Suomessa, joka liittyy siis jätteiden käsittelyn kurssiin. Oli todella mielenkiintoinen kurssi ja kirja siinä sivussa. Ei siitä sen enempää.

Kari Hänninen (toim.): Jätteiden käsittely Suomessa, Jyväskylän yliopisto 2009, 291 sivua. Luettu yliopiston kirjaston lukusalikappaleena.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Vauvojen syömisestä

Minua kiinnostaa monenlaiset asiat. Minulla on ollut aina tapana lainata kirjastosta paljon kirjoja, joista pitkä liuta jää kuitenkin lukematta. Luen kirjoja fiilispohjalta enkä koskaan osaa etukäteen sanoa, minkä lainaamistani kirjoista luen loppuun ja mitä en.

Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.

Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.

Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.

Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.

Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

Luin tämä kirjan Slovenian lomallani toukokuussa (sain kirjan loppuun 26.5) ja kirjoitin kirjasta pienet muistiinpanot. Luonnollisesti olen hukannut muistiinpanot ja jätin kirjan Sloveniaan luettavaksi, joten kirjan faktat jäävät kirjaamatta.

Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.

Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.

Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY

lauantai 7. toukokuuta 2011

Riittää jo!


Tätä kirjaa olen lukenut samaan aikaan tuon viikko, pari sitten valmiiksi saadun L:n kanssa. Hyvin mielenkiintoinen kirja, vetoaa juuri minuun. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joista jokainen käsittelee eri elämänalueita (tietoa, ruokaa, tavaroita, työtä ja niin edelleen). Sisältää huvittavia, hirvittäviä ja karmivia faktoja elämästämme, jotka usein näyttävät toimintamme järjettömyyden. Nojaa usein siihen olettamukseen/tietoon/arvioon, että aivomme elävät vielä kivikautta, vaikka ympäristö on 2000-luvulla. En aina ihan allekirjoita tuota väitettä kokonaisuutena, mutta totta varmasti ainakin toinen puoli. Jokaisen luvun lopussa on toimintaohjeita, jotka olisi minusta voinut jättää pois. Niistä tulee mieleen halpahintaiset elämäntaito-oppaat ("onnelliseksi kymmenessä minuutissa").

Päällimmäisenä minulle jäi mieleen se, että nykyajan trendi "onnellisuuden tavoittelu" johtaa vain kilpavarusteluun. On hedelmällisempää olla tyytyväinen. Oikeastaan ne ovat ihan sama asia, mutta onnellisuus on glamoroitu joksikin elämää suuremmaksi asiaksi ja haetaan aina vain suurempia kiksejä.

Toiseksi jäi mieleen se, että massoja ei saada toimimaan ympäristöystävällisesti muuten kuin viimeisessä hädässä (että luonnonvarat ovat loppuneet) tai niin, että kestävistä asioista tulee "cooleja". Ihminen haluaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta vähän parempi. Siinä vaiheessa, kun yleinen trendi on se, että citymaasturit, järkyttävän pitkät työviikot ja tuhlaamine ovat noloja asioita, massat alkavat karttaa niitä. Nykyään hyvin ansaitsevat eivät käytä aikaansa yhtään sen enempää mieluisiin (vapaa-ajan) puuhiin kuin muutkaan. Eli minä jatkan sen hehkuttamista, että minulla on paljon vapaa-aikaa ja olen ylpeä siitä!

Erittäin hyvä kirja, jota suosittelen. Jos haluat lainata, niin ilmoita.

Pokkari on hankittu kirjamessuilta. John Naish: Riittää jo, irti maailmasta, jossa on kaikkea ihan liikaa, Atena Kustannus, 2011, kolmas painos, 304 sivua

maanantai 25. huhtikuuta 2011

L


Erlend Loen teoksia olen lukenut muutaman. Myös tämän. Halusin vuodenvaihteen jälkeen lukea jonkin hauskan ja leppoisan kirjan, joten kaivoin kirjahyllystä vanhan tutun L:n. Taisi olla siis toinen kerta, kun kirjan luen. Mutta luin kirjaa tolkuttoman hitaasti, aina muutaman sivun silloin tällöin, en läheskään joka ilta. Mietin, että luinkohan tätä oikeasti melkein neljä kuukautta.

Kirja on siis hauska, nauroin usein ääneen. Lauseet meinaavat olla pitkänlaisia, niin että hengästyttää (mutta pitkiksi Loen lauseet menevät vasta Tosiasioita Suomesta -kirjassa, sitä on jo raskas lukea, kun on sivun, parin mittaisia lauseita). Kirjassa seitsemän miestä viettää reilut kolme viikkoa etelänmeren saarella vieden Norjaa maailman kartalle. Kun lukee oikein hitaasti, niin miehiä on vähän liikaa. Meinaan unohtaa, kuka oli kukin.

Suosikkijuttuni on se, kun nuorukaiset kokeilevat eri valtiomuotojen toimivuutta käytännössä.

Erlend Loe: L, Like, 2000, 366 sivua

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Vihonviimeinen osa

Tänään luin Hesarista, että Jean M. Untinen-Auel on saanut esihistoriallisen kirjasarjansa päätökseen. Viimein! Minä tosin luulin, että se sarja tuli päätökseen jo yhdeksän vuotta sitten.

Olin lukenut teini-ikäisenä Luolakarhun klaanin ja Hevosten laakson. Mammutin metsästäjistä en tiedä, vai olisiko jäänyt kesken. Kun sitten 2002 ilmestyi se viides osa, Luolien suojatit, niin kahlasin talven 2002-2003 aikana kaikki viisi kirjaa läpi (nelonen on Tasangon vaeltajat).

Nainen on tehnyt julmetunmoista taustatyötä kirjoja varten, mutta pakko sanoa, että kirjat huononevat loppua kohden ja paljon. Ne ovat paikoin suorastaan pitkäveteisiä. Mutta olin tyytyväinen, että sain kahlattua sarjan läpi. Ja nyt on tullut vielä kuudes osa (kirjailija on siis alunperinkin suunnitellut sarjan kuusiosaiseksi, en tiennyt sitä). Pakkohan se on lukea, mutta tällä kertaa en aio lukea ensimmäistä viittä osaa pohjalle. Itse asiassa muistan aika hyvin, mitä kirjoissa tapahtui ja viidennenkin osan muistan ihan hyvin.

Loputtomaan kirjalistaan siis lisättäköön Maalattujen luolien maa.

Kiva kirja tutuista ideoista

Minähän luen kaikki käteeni osuvat kirjat, jotka käsittelevät askartelua omaan kotiin. Tämä kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan, tosin aika väljästi. Vaikkapa saunominenhan voisi liittyä ihan mihin tahansa vuoden aikaan, mutta tässä se on linkitetty talveen. Oikeastaan hyvä niin, on mukavampi, mitä useammat ideat ovat toteutuskelpoisia mihin aikaan vuodesta tahansa.

Ohjeet ovat superselkeät. Aluksi luetellaan kaikki tarvittavat välineet suojakäsineitä ja neulaa myöten. Yhtäkään totaalisesti uutta ja maata mullistavaa ideaa kirjassa ei ole. Betoniharkosta tehtyä kynätelinettä en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, mutta en sellaista kyllä haluakaan, ei hivellyt minun silmääni. Kuvat ovat kauniita ja innostavia. Mieleeni jäivät palkintolusikoista koottu taulu (miehellä palkintoja riittää, ehkä niistä voisi koota myös taulun) ja sileät kivet saippuakupissa. Pitsit ovat olleet mielessäni jo jonkin aikaa, joten niihin liittyvät ideat kiinnostivat. Myös bandana-huiveista tehdyt tyynyt olivat hauskoja! Jotenkin olen tähän asti nähnyt ne rumina ysäri-asusteina, mutta ruskea tyynyt oli kaunis ja sopisi meidänkin makuuhuoneeseen.

Kirjassa on siis sekä puutöitä että ompelutöitä ja askartelua. Kovin suuritöisiä ohjeita ei ollut, kutakuinkin kaikki on toteutettavissa muutamassa tunnissa ja nopeammin.

Kiva kirja, kannattaa selata.

Johanna Vireaho ja Sari Tammikari: Ideoita kotiin koko vuodeksi, WSOY, 2008, 120 sivua

(Pahoittelen, että kuva on sivuttain, ei kääntynyt suosiolla, jumpatkaa vähän niskojanne.)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

33 ei-niin-kovin-inspiroivaa ideaa


KIrjan kannessa on kivoja kuvia ja kun selasin kirjan kirjastossa, siinä näytti olevan kivoja kuvia. Lähempi tarkastelu oli pettymys. Kuvat ovat kyllä kivoja, mutta ideat laimeita: päällystä tai maalaa kenkälaatikko, laita pesuaineet kauniiseen purkkiin tee voidepurkista kynttilälyhty. Melkein kaikki ideat on nähty jo jossain tai ovat muuten vaan vähemmän innovatiivisia. Aloin miettiä kirjan nimeäkin: helppoja ja nopeita sisustusprojekteja. Ehkä minun pitäisikin etsiä vaikeita ja työläitä sisustusprojekteja.

Jos et ole koskaan lukenut sisustuslehtiä etkä tämänkaltaisia kirjoja, niin ehkä sitten kirjalla voi olla jotain annettavaa. Vanerista tehdyn lasten hellan kaavoja saattaisin käyttää, jos meillä tarvittaisiin leikkihellaa.

Jenni Peltonen: 33 ideaa, helppoja ja nopeita sisustusprojekteja, Gummerus, 2009, 119 sivua

torstai 17. helmikuuta 2011

Kivoja kuvia paketeista

Kirjassa on pitkä liuta erilaisia paketteja. Päällimmäisenä tosin mieleen jää vain se, että onpas maailmassa paljon erilaisia teollisesti valmistettuja käärepapereita ja kun tietää, että valtaosa käärepapereista on sekajätettä ja moni lahjan saaja ei todellakaan kierrätä paperia vaan heittää sen suoraan roskiin, niin eipä innosta.

Jos ei ole vielä tajunnut, että paketin voi koristella ihan millä vaan, niin tässä on kyllä ideaa. Helmiä, huiveja, kuivattuja hedelmiä tai chilejä, pähkinöitä, köyttä, niiniä, valokuvia, koruja ja niin edelleen.

Ehkä tämä kirja innostaa panostamaan lahjan paketoimiseen. Nolona myönnän, että omat lahjani lähtevät toisinaan vähän kiireellä ilman isoa paneutumista paketointiin. Harmi.

Yksi idea jäi erityisesti mieleen. Se on siis supersimppeli, mutta en ole aiemmin älynnyt tehdä: eli laskostaa paperia (kuvassa).

Tätä kirjaa en ostaisi, mutta voi sen selailla pariin kertaan kirjastossa tai jossain, jossa käteensä saa.

Espen Markussen: Lumoavat lahjapaketit, 60 innostavaa ideaa, Tammi, 96 sivua

Elämä järjestykseen

Monta kuukautta on kulunut ilman yhtäkään kirjapäivitystä. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, ettenkö olisi mitään kirjoja käsitellyt, tai jopa lukenut.



Minähän luen mielelläni elämänhallintaoppaita. Tämä oli erityisen hyvä sellainen. Kuten takakansikin lupaa, niin tämä kirja ei patista tekemään mitään. Pikemminkin niin päin, että älä todellakaan muuta elämääsi, vaan nauti siitä.

Kirja on osittain kieli poskessa kirjoitettu, mutta totta toinen puoli. Kirja on jaettu kolmeen osioon: työ, arki ja apukeinot sekä lisäksi on alku- ja loppusanat. On pohdintaa siitä, mistä vitkuttelu johtuu. Jotkut meistä ovat vitkuttelijoita ja jotkut eivät. Ne, jotka eivät ole, varmaan pitävät tätä kirjaa ärsyttävänä, mutta niille, jotka kärsivät prokrastinaatiosta, kirja on varmasti mieluista luettavaa. Ja nimenomaan siitä kärsivät kärsivät.

Kirjasta ehkä suurimpana vastauksena jäi mieleen, että kannattaa miettiä tarkkaan, että mitkä asiat on todellakin pakko tehdä. Siis ihan oikeasti. Jos jonkin asian tekeminen tuntuu vastenmieliseltä, niin joku syyhän siinä taustalla on, että miksi se tuntuu niin inhottavalta.

Kathrin Passig ja Sascha Lobo: Elämä järjestykseen ilman rahtuakaan itsekuria, Atena kustannus Oy, 283 sivua, oma pokkari