Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.
Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.
Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.
Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.
Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.
Meillä ainakin tuntuu Elina syövän itse paljon paremmin ja aktiivisemmin kuin Veera. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt antaa Elinan syödä pitkälti itse, vaikka olisi kuinka sotkuista puuhaa. En oikein muista, miten se meni Veeran kanssa. Ehkä minä yritin syöttää sitä enemmän enkä antanut niin paljon omia vapauksia. Mutta Veera ei kyllä koskaan ollutkaan alunpitäenkään niin kiinnostunut itse syömisestä kuin Elina.
VastaaPoistaJa sitten toiseen asiaan.. Sanoit, että hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitetut tekstit ovat pitkiä. Olipa sitten vanha totuus tai ei, niin olen kyllä eri mieltä. Ainakin omassa tapauksessani. Minähän tunnetusti kirjoitan kaikki tekstini pitkinä tai ylipitkinä, mutta en kyllä millään voi sanoa, että kirjoittaisin hätäisesti! Ei pysty kirjoittaa hätäisesti, kun on monta asiaa, mitä haluaa muistaa kirjoittaa ylös. Siihen menee kyllä aikaa. Ja tosi huolellisesti yritän kans ajatukseni saattaa paperille / koneelle. Mutta sitä en tietysti tiedä, antavatko tekstini silti hätäisen ja huolittelemattoman vaikutelman... Joo, pakko oli kommentoida tätä asiaa, kun on nuo pitkät tekstit niin omiaan minulle. :D
Se vanha totuus viittaa Oscar Wilden lentävään lauseeseen: ”Kirjoitin näin pitkän kirjeen, kun minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyempää.” Tietenkin meitä on moneen junaan, mutta useinhan parhaat tekstit on moneen kertaan kirjoitettuja, prosessoituja ja pohdittuja. Karsittu kaikki epäolennainen pois, otettu mukaan vain se olennaisin osuus aiheesta ja jäsennelty se juuri sopivaan järjestykseen. Luonnollisesti eri tekstejä hiotaan eri tavalla, toisia pidempään, toiset pistetään ilmoille saman tien hiomattomina ja se on niiden luonne. Mutta eihän sopivaa pituutta tietenkään voi absoluuttisesti sanoa. Liian pitkä runo, blogiteksti tai kirja ovat kaikki ihan erimittaisia. :D
VastaaPoistaEn aio syödä vauvoja ;)
VastaaPoistaHa! Repesin täysillä. En ollutkaan kunnolla lukenut otsikkoa ja enkä ilmeisesti riittävän ajan kanssa sitä kirjoittanut! :P
VastaaPoista