Nimimerkki SusuPetal on takakannen mukaan netistä tuttu kirjoittaja. En ollut koskaan kuullutkaan hänestä, kun sattumalta nappasin lähikirjaston uutuushyllystä hänen teoksensa Sairaalapäiväkirja, merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta. Kirja on nimensä mukaisesti päiväkirja, runomuodossa. Runot eivät ole hiottuja, syvällisiä tai monisyisiä. Tuokiokuvia, jopa hupsuja. Niinhän sitä sanotaan, että elämä on draamaa läheltä katsottuna ja komediaa kauempaa katsottuna.
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja, merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta, Bod 2010, 99 sivua. Lainasin kirjastosta.
torstai 26. tammikuuta 2012
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Leikkiminen kielletty!
Menin ennen joulua kirjastoon ajatuksenani lainata jokin kevyt kirja. Ensimmäisenä käteen osui tämä, nauroin itselleni ja lainasin sitten Minishoppaajaan. Tämä oli Minishoppaajan vastakohta. Hauska, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Luin tämän eilen. Olen lukenut Laajarinteen aiemman kirjan Muumit ja olemisen arvoitus (joka toivon mukaan löytyy edelleen kirjahyllystäni) ja tämä oli aivan yhtä hyvä. Häneltä on näköjään ilmestynyt viime vuonna Kehys-niminen teos, lienee sekin luettava.
Kirja käsitteleen lasten ja nuorten asemaa ja kasvatusta. Siinä on paljon hauskoja ja karmivia faktoja, ja roppakaupalla tuoreita ajatuksia. Äideillä ja isillä on vanhemmus hukassa, huutavat lehdet. Ei hätää, ongelma ei ole uusi, samaa on toitotettu jo 1700-luvulta lähtien. Enpä ollut ajatellutkaan, että ADHD:n kriteerit voivat kertoa yhtä lailla mielenkiinnottomista tehtävistä kuin lapsen keskittymishäiriöistä.
Yksi ongelma lasten kasvatuksessa on se, että lapsuutta ei ajatella osana elämää, vaan lapsuus on aika, jolloin ihminen koulitaan oikeanlaiseksi ihmiseksi elämää varten. Lapsilta ei kysytä, lapset eivät saa päättää. Kirjassa on paljon asioita, jotka pistävät ajattelemaan. Mieleen tulee paljon kysymyksiä, mutta kirja antaa aika vähän vastauksia. Just hyvä. Lopussa on yksi aika hyvä ratkaisu: kaksin- tai kolminkertaistetaan perusopetuksen henkilökunta ja samaan aikaan puolitetaan koulupäivien pituus. Ihan oikeasti. Ja sille olisi kovat perustelut. Kannattaa lukea ne!
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset, Atena 2011, 174 sivua. Lainasin kirjastosta.
Kirja käsitteleen lasten ja nuorten asemaa ja kasvatusta. Siinä on paljon hauskoja ja karmivia faktoja, ja roppakaupalla tuoreita ajatuksia. Äideillä ja isillä on vanhemmus hukassa, huutavat lehdet. Ei hätää, ongelma ei ole uusi, samaa on toitotettu jo 1700-luvulta lähtien. Enpä ollut ajatellutkaan, että ADHD:n kriteerit voivat kertoa yhtä lailla mielenkiinnottomista tehtävistä kuin lapsen keskittymishäiriöistä.
Yksi ongelma lasten kasvatuksessa on se, että lapsuutta ei ajatella osana elämää, vaan lapsuus on aika, jolloin ihminen koulitaan oikeanlaiseksi ihmiseksi elämää varten. Lapsilta ei kysytä, lapset eivät saa päättää. Kirjassa on paljon asioita, jotka pistävät ajattelemaan. Mieleen tulee paljon kysymyksiä, mutta kirja antaa aika vähän vastauksia. Just hyvä. Lopussa on yksi aika hyvä ratkaisu: kaksin- tai kolminkertaistetaan perusopetuksen henkilökunta ja samaan aikaan puolitetaan koulupäivien pituus. Ihan oikeasti. Ja sille olisi kovat perustelut. Kannattaa lukea ne!
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset, Atena 2011, 174 sivua. Lainasin kirjastosta.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Teen ystävälle
Sain lahjaksi kirjan, jonka ahmin. Teen ystävän kirja on aivan ihana kirja! Se on tiivis katsaus teen historiaan, kerrotaan mitä tee on ja miten sitä kannattaa nauttia. Minulle heräsi heti into hankkia hyvää vihreää teetä ja kokeilla veisikö se minutkin mennessään. Tähän mennessä olen maistanut vain pahanmakuisia, kitkeriä vihreitä teitä.
Kirja on kaunis, käteen sopiva ja siinä on ihanan rauhallisia kuvia. Kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan ja teestä suomalaisesta näkövinkkelistä. Ensin kirja innostaa, mutta jatkossa se toimii hakuteoksena: täältä voi katsoa mitä mikäkin tee on, milloin se on parhaimmillaan ja miten se kannattaa valmistaa.
Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja, Sammakko 2011, 197 sivua. Saatu lahjaksi ystävältäni Heidiltä. Kiitos!
Kirja on kaunis, käteen sopiva ja siinä on ihanan rauhallisia kuvia. Kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan ja teestä suomalaisesta näkövinkkelistä. Ensin kirja innostaa, mutta jatkossa se toimii hakuteoksena: täältä voi katsoa mitä mikäkin tee on, milloin se on parhaimmillaan ja miten se kannattaa valmistaa.
Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja, Sammakko 2011, 197 sivua. Saatu lahjaksi ystävältäni Heidiltä. Kiitos!
Uskottavuusongelmia
On ihan sama tavaako huonoa kirjaa pitkään ja hartaasti (Herääminen) vai lukeeko nopeasti (Minishoppaaja).
Herääminen on Risto Isomäen neljäs romaani. Olen lukenut numerot viisi (Sarasvatin hiekkaa) ja kuusi (Litium 6). Sarasvatin hiekkaa oli kohtuullinen. Isomäellä on hienoja ideoita, mutta erityisen hyvä romaanikirjailija hän ei ole. Ilmeisesti hän on kuitenkin oppinut matkan varrella, sillä Herääminen on huomattavasti huonompi kuin uudemmat kirjansa. Kieli on kömpelöä ja ihmiset omituisia, "faktoiltakin" putoaa pohja jos höpöttää AIDS-viruksista ja pistää tyypit sukeltelemaan märkäpuvussa Jäämereen.
Pääsin kirjassa sivulle 192 ja sitten en pystynyt enempää. Viimeinen niitti oli maapallolle tulleet avaruusoliot, en halua tietää heistä sen enempää. Avaruusoliot ja sukkahoususankarit ovat sellainen juttu, joita en halua kirjoihin enkä elokuviin. Kirja jäi siis siihen.
Ajattelin hakea jouluksi jotain kevyttä lukemista. Olen kuullut himoshoppaaja-sarjasta ja silmiini osui kirja Minishoppaaja. No, minäpä otin sen. Sisko varoitti jo heti, että kirja ei sovi mihinkään muuhun kuin englannin kielen opiskeluun tai ylläpitoon. Hän on lukenut sarjan aikaisempia osia Englantiin muutettuaan.
Kirja oli surkea: ihmiset ohuita kuin paperinuket, juonen käänteet niin typeriä, että teki mieli repiä tukkaa päästä. Luin kirjaa parisataa sivua ja sitten luovutin. Sophie Kinsella, mitä ihmettä oikein ajattelit?
Tässä siis kaksi kirjaa, jotka kumpikin jäivät kesken. Syystäkin.
Risto Isomäki: Herääminen, Tammi 2000, 287 sivua. Bookcrossing-kirja, jonka vapautan johonkin.
Sophie Kinsella: Minishoppaaja, WSOY 2011, Suomentaja Kaisa Kattelus, 403 sivua. Kirjaston kirja.
Jätteistä
Minulla on ollut melkoisen huono lukusyksy. Olen joitain kirjoja lueskellut ja selaillut. Lähinnä askartelu-, käsityö- ja joulukirjoja, mutta kaikki olen jo palauttanut kirjastoon. Kovin vähän olen lukenut.
Mieleen on jäänyt vain yksi luettu kirja: Jätteiden käsittely Suomessa, joka liittyy siis jätteiden käsittelyn kurssiin. Oli todella mielenkiintoinen kurssi ja kirja siinä sivussa. Ei siitä sen enempää.
Kari Hänninen (toim.): Jätteiden käsittely Suomessa, Jyväskylän yliopisto 2009, 291 sivua. Luettu yliopiston kirjaston lukusalikappaleena.
Mieleen on jäänyt vain yksi luettu kirja: Jätteiden käsittely Suomessa, joka liittyy siis jätteiden käsittelyn kurssiin. Oli todella mielenkiintoinen kurssi ja kirja siinä sivussa. Ei siitä sen enempää.
Kari Hänninen (toim.): Jätteiden käsittely Suomessa, Jyväskylän yliopisto 2009, 291 sivua. Luettu yliopiston kirjaston lukusalikappaleena.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Vauvojen syömisestä
Minua kiinnostaa monenlaiset asiat. Minulla on ollut aina tapana lainata kirjastosta paljon kirjoja, joista pitkä liuta jää kuitenkin lukematta. Luen kirjoja fiilispohjalta enkä koskaan osaa etukäteen sanoa, minkä lainaamistani kirjoista luen loppuun ja mitä en.
Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.
Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.
Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.
Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.
Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.
Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.
Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.
Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.
Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.
Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias
Luin tämä kirjan Slovenian lomallani toukokuussa (sain kirjan loppuun 26.5) ja kirjoitin kirjasta pienet muistiinpanot. Luonnollisesti olen hukannut muistiinpanot ja jätin kirjan Sloveniaan luettavaksi, joten kirjan faktat jäävät kirjaamatta.
Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.
Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.
Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY
Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.
Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.
Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
