Minulla on ollut melkoisen huono lukusyksy. Olen joitain kirjoja lueskellut ja selaillut. Lähinnä askartelu-, käsityö- ja joulukirjoja, mutta kaikki olen jo palauttanut kirjastoon. Kovin vähän olen lukenut.
Mieleen on jäänyt vain yksi luettu kirja: Jätteiden käsittely Suomessa, joka liittyy siis jätteiden käsittelyn kurssiin. Oli todella mielenkiintoinen kurssi ja kirja siinä sivussa. Ei siitä sen enempää.
Kari Hänninen (toim.): Jätteiden käsittely Suomessa, Jyväskylän yliopisto 2009, 291 sivua. Luettu yliopiston kirjaston lukusalikappaleena.
tiistai 27. joulukuuta 2011
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Vauvojen syömisestä
Minua kiinnostaa monenlaiset asiat. Minulla on ollut aina tapana lainata kirjastosta paljon kirjoja, joista pitkä liuta jää kuitenkin lukematta. Luen kirjoja fiilispohjalta enkä koskaan osaa etukäteen sanoa, minkä lainaamistani kirjoista luen loppuun ja mitä en.
Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.
Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.
Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.
Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.
Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.
Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia ja olen ihmetellyt sellaista asiaa, että niin moni lapsi syö huonosti. Heitä pitää maanitella, lahjoja ja uhkailla syömään. Ajattelen ihmistä usein eläimenä ja evoluution kannalta ei voi olla mahdollista, että ihmisvauva tai -lapsi ei halua syödä.
Tässä kirjassa kerrotaan, miksi lapsen kannattaa antaa itse opetella syömään. Perustelut ovat niin järkeenkäypiä, että tuntuu suorastaan omituiselta, että vauvoille ylipäätään edes työnnetään lusikalla sosetta suuhun.
Tosin kirjoittajat jaarittelevat eivätkä osaa tiivistämisen taitoa. Samat asiat on kirjoitettu moneen kertaan. Mutta vanha totuushan on se, että taitava kirjoittaja osaa tiivistää sanottavansa ja hätäisesti ja huolimattomasti kirjoitut tekstit ovat pitkiä. Voihan siinä olla joku kulttuurillinen juttukin, että pitää asiat toistaa monta kertaa. Kirjoittajat ovat siis englantilaisia, toinen heistä työskennellyt sairaanhoitajana ja kätilönä parikymmentä vuotta ja tutkinut lapsentahtisen sormiruokailun teoriaa.
Kirja käsittelee vain vauva-aikaa (ja sortuu kyllä glamorisoimaan asiaa, en usko, että kaikki asiat sujuu kuin tanssi, jos vauva saa itse opetella syömään) ja minua jäi tietenkin kiinnostamaan leikki-ikäiset. Että syövätkö hekin paremmin, jos ovat alusta pitäen olleet itse vastuussa syömisestään.
Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun, WSOY 2010, alkuteos 2008, 198 sivua.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias
Luin tämä kirjan Slovenian lomallani toukokuussa (sain kirjan loppuun 26.5) ja kirjoitin kirjasta pienet muistiinpanot. Luonnollisesti olen hukannut muistiinpanot ja jätin kirjan Sloveniaan luettavaksi, joten kirjan faktat jäävät kirjaamatta.
Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.
Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.
Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY
Kirja oli kyllä hyvä, se aivan imaisi minut mukaansa. Luin koko kirjan loman aikana, ja viime aikoina on ollut äärimmäisen harvinaista, että lukisin mitään kirjaa yhteen menoon muutamassa päivässä. Yleensä kirjan lukeminen kun vie ainakin sen kuukauden.
Kirja kertoo kabulilaisesta kirjakauppiaasta, keskiluokkaisesta miehestä ja hänen perheestään. Heidän ongelmista, suruista ja iloistaan, sekä arkipäiväisistä (heidän arkipäiväisistä!) että koko elämää koskettavista suurista asioista. Kirjoittaja on norjalainen toimittaja, joka sai mahdollisuuden asua perheessä, seurata heidän elämäänsä ja haastatella perheenjäseniä, sekä miehiä että naisia.
Välillä teki mieli repiä tukkaa päästä! Afganistanilaiset tarvitsevat apua, mutta miten ihmeessä heitä voisi auttaa? Emme voi edes yrittää kantaa länsimaalaista elämäntapaa sinne, mutta minusta tuntuu väärin jakaa taloudellistakaan apua yhteiskuntaan, joka on niin epätasa-arvoinen. Kirja herätti paljon ajatuksia, lähinnä hankalia kysymyksiä, joihin ei ole oikeita vastauksia.
Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias, WSOY
lauantai 7. toukokuuta 2011
Riittää jo!
Tätä kirjaa olen lukenut samaan aikaan tuon viikko, pari sitten valmiiksi saadun L:n kanssa. Hyvin mielenkiintoinen kirja, vetoaa juuri minuun. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joista jokainen käsittelee eri elämänalueita (tietoa, ruokaa, tavaroita, työtä ja niin edelleen). Sisältää huvittavia, hirvittäviä ja karmivia faktoja elämästämme, jotka usein näyttävät toimintamme järjettömyyden. Nojaa usein siihen olettamukseen/tietoon/arvioon, että aivomme elävät vielä kivikautta, vaikka ympäristö on 2000-luvulla. En aina ihan allekirjoita tuota väitettä kokonaisuutena, mutta totta varmasti ainakin toinen puoli. Jokaisen luvun lopussa on toimintaohjeita, jotka olisi minusta voinut jättää pois. Niistä tulee mieleen halpahintaiset elämäntaito-oppaat ("onnelliseksi kymmenessä minuutissa").
Päällimmäisenä minulle jäi mieleen se, että nykyajan trendi "onnellisuuden tavoittelu" johtaa vain kilpavarusteluun. On hedelmällisempää olla tyytyväinen. Oikeastaan ne ovat ihan sama asia, mutta onnellisuus on glamoroitu joksikin elämää suuremmaksi asiaksi ja haetaan aina vain suurempia kiksejä.
Toiseksi jäi mieleen se, että massoja ei saada toimimaan ympäristöystävällisesti muuten kuin viimeisessä hädässä (että luonnonvarat ovat loppuneet) tai niin, että kestävistä asioista tulee "cooleja". Ihminen haluaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin, mutta vähän parempi. Siinä vaiheessa, kun yleinen trendi on se, että citymaasturit, järkyttävän pitkät työviikot ja tuhlaamine ovat noloja asioita, massat alkavat karttaa niitä. Nykyään hyvin ansaitsevat eivät käytä aikaansa yhtään sen enempää mieluisiin (vapaa-ajan) puuhiin kuin muutkaan. Eli minä jatkan sen hehkuttamista, että minulla on paljon vapaa-aikaa ja olen ylpeä siitä!
Erittäin hyvä kirja, jota suosittelen. Jos haluat lainata, niin ilmoita.
Pokkari on hankittu kirjamessuilta. John Naish: Riittää jo, irti maailmasta, jossa on kaikkea ihan liikaa, Atena Kustannus, 2011, kolmas painos, 304 sivua
maanantai 25. huhtikuuta 2011
L
Erlend Loen teoksia olen lukenut muutaman. Myös tämän. Halusin vuodenvaihteen jälkeen lukea jonkin hauskan ja leppoisan kirjan, joten kaivoin kirjahyllystä vanhan tutun L:n. Taisi olla siis toinen kerta, kun kirjan luen. Mutta luin kirjaa tolkuttoman hitaasti, aina muutaman sivun silloin tällöin, en läheskään joka ilta. Mietin, että luinkohan tätä oikeasti melkein neljä kuukautta.
Kirja on siis hauska, nauroin usein ääneen. Lauseet meinaavat olla pitkänlaisia, niin että hengästyttää (mutta pitkiksi Loen lauseet menevät vasta Tosiasioita Suomesta -kirjassa, sitä on jo raskas lukea, kun on sivun, parin mittaisia lauseita). Kirjassa seitsemän miestä viettää reilut kolme viikkoa etelänmeren saarella vieden Norjaa maailman kartalle. Kun lukee oikein hitaasti, niin miehiä on vähän liikaa. Meinaan unohtaa, kuka oli kukin.
Suosikkijuttuni on se, kun nuorukaiset kokeilevat eri valtiomuotojen toimivuutta käytännössä.
Erlend Loe: L, Like, 2000, 366 sivua
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Vihonviimeinen osa
Tänään luin Hesarista, että Jean M. Untinen-Auel on saanut esihistoriallisen kirjasarjansa päätökseen. Viimein! Minä tosin luulin, että se sarja tuli päätökseen jo yhdeksän vuotta sitten.
Olin lukenut teini-ikäisenä Luolakarhun klaanin ja Hevosten laakson. Mammutin metsästäjistä en tiedä, vai olisiko jäänyt kesken. Kun sitten 2002 ilmestyi se viides osa, Luolien suojatit, niin kahlasin talven 2002-2003 aikana kaikki viisi kirjaa läpi (nelonen on Tasangon vaeltajat).
Nainen on tehnyt julmetunmoista taustatyötä kirjoja varten, mutta pakko sanoa, että kirjat huononevat loppua kohden ja paljon. Ne ovat paikoin suorastaan pitkäveteisiä. Mutta olin tyytyväinen, että sain kahlattua sarjan läpi. Ja nyt on tullut vielä kuudes osa (kirjailija on siis alunperinkin suunnitellut sarjan kuusiosaiseksi, en tiennyt sitä). Pakkohan se on lukea, mutta tällä kertaa en aio lukea ensimmäistä viittä osaa pohjalle. Itse asiassa muistan aika hyvin, mitä kirjoissa tapahtui ja viidennenkin osan muistan ihan hyvin.
Loputtomaan kirjalistaan siis lisättäköön Maalattujen luolien maa.
Olin lukenut teini-ikäisenä Luolakarhun klaanin ja Hevosten laakson. Mammutin metsästäjistä en tiedä, vai olisiko jäänyt kesken. Kun sitten 2002 ilmestyi se viides osa, Luolien suojatit, niin kahlasin talven 2002-2003 aikana kaikki viisi kirjaa läpi (nelonen on Tasangon vaeltajat).
Nainen on tehnyt julmetunmoista taustatyötä kirjoja varten, mutta pakko sanoa, että kirjat huononevat loppua kohden ja paljon. Ne ovat paikoin suorastaan pitkäveteisiä. Mutta olin tyytyväinen, että sain kahlattua sarjan läpi. Ja nyt on tullut vielä kuudes osa (kirjailija on siis alunperinkin suunnitellut sarjan kuusiosaiseksi, en tiennyt sitä). Pakkohan se on lukea, mutta tällä kertaa en aio lukea ensimmäistä viittä osaa pohjalle. Itse asiassa muistan aika hyvin, mitä kirjoissa tapahtui ja viidennenkin osan muistan ihan hyvin.
Loputtomaan kirjalistaan siis lisättäköön Maalattujen luolien maa.
Kiva kirja tutuista ideoista
Minähän luen kaikki käteeni osuvat kirjat, jotka käsittelevät askartelua omaan kotiin. Tämä kirja on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan, tosin aika väljästi. Vaikkapa saunominenhan voisi liittyä ihan mihin tahansa vuoden aikaan, mutta tässä se on linkitetty talveen. Oikeastaan hyvä niin, on mukavampi, mitä useammat ideat ovat toteutuskelpoisia mihin aikaan vuodesta tahansa.
Ohjeet ovat superselkeät. Aluksi luetellaan kaikki tarvittavat välineet suojakäsineitä ja neulaa myöten. Yhtäkään totaalisesti uutta ja maata mullistavaa ideaa kirjassa ei ole. Betoniharkosta tehtyä kynätelinettä en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, mutta en sellaista kyllä haluakaan, ei hivellyt minun silmääni. Kuvat ovat kauniita ja innostavia. Mieleeni jäivät palkintolusikoista koottu taulu (miehellä palkintoja riittää, ehkä niistä voisi koota myös taulun) ja sileät kivet saippuakupissa. Pitsit ovat olleet mielessäni jo jonkin aikaa, joten niihin liittyvät ideat kiinnostivat. Myös bandana-huiveista tehdyt tyynyt olivat hauskoja! Jotenkin olen tähän asti nähnyt ne rumina ysäri-asusteina, mutta ruskea tyynyt oli kaunis ja sopisi meidänkin makuuhuoneeseen.
Kirjassa on siis sekä puutöitä että ompelutöitä ja askartelua. Kovin suuritöisiä ohjeita ei ollut, kutakuinkin kaikki on toteutettavissa muutamassa tunnissa ja nopeammin.
Kiva kirja, kannattaa selata.
Johanna Vireaho ja Sari Tammikari: Ideoita kotiin koko vuodeksi, WSOY, 2008, 120 sivua
(Pahoittelen, että kuva on sivuttain, ei kääntynyt suosiolla, jumpatkaa vähän niskojanne.)
Ohjeet ovat superselkeät. Aluksi luetellaan kaikki tarvittavat välineet suojakäsineitä ja neulaa myöten. Yhtäkään totaalisesti uutta ja maata mullistavaa ideaa kirjassa ei ole. Betoniharkosta tehtyä kynätelinettä en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, mutta en sellaista kyllä haluakaan, ei hivellyt minun silmääni. Kuvat ovat kauniita ja innostavia. Mieleeni jäivät palkintolusikoista koottu taulu (miehellä palkintoja riittää, ehkä niistä voisi koota myös taulun) ja sileät kivet saippuakupissa. Pitsit ovat olleet mielessäni jo jonkin aikaa, joten niihin liittyvät ideat kiinnostivat. Myös bandana-huiveista tehdyt tyynyt olivat hauskoja! Jotenkin olen tähän asti nähnyt ne rumina ysäri-asusteina, mutta ruskea tyynyt oli kaunis ja sopisi meidänkin makuuhuoneeseen.
Kirjassa on siis sekä puutöitä että ompelutöitä ja askartelua. Kovin suuritöisiä ohjeita ei ollut, kutakuinkin kaikki on toteutettavissa muutamassa tunnissa ja nopeammin.
Kiva kirja, kannattaa selata.
Johanna Vireaho ja Sari Tammikari: Ideoita kotiin koko vuodeksi, WSOY, 2008, 120 sivua
(Pahoittelen, että kuva on sivuttain, ei kääntynyt suosiolla, jumpatkaa vähän niskojanne.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
