maanantai 6. joulukuuta 2021

Keski-ikäinen lääkäri vieraissa


Keski-ikäinen Elin ajautuu sivusuhteeseen vanhan poikaystävänsä kanssa, ja suhteen paljastuttua hän muuttaa asumaan työpaikalleen lääkärikeskukseen. Keski-ikäinen nainen pohtii siis elämäänsä, ja samalla tulee pohdittua, mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, kun ramppaamme lääkärillä. Valitsin kirjan lukijan perusteella. Häntä on mukava kuunnella. Loppujen lopuksi nukahtelin vain joitain kertoja.

Nina Lykke: Kohonnut riski, Gummerus 2021 (alkuteos 2019), 8h31min (187 sivua). Kuuntelin, lukijana Krista Putkonen-Örn.

Mielensäpahoittaja


Kirjan on lukenut Heikki Kinnunen. Kuunnellessa mietin, että pitääkö lukijoiden lukea kirja vai näytellä se. Kinnunen kun näyttelee Mielensäpahoittajaa elokuvissa, ja olen nähnyt sen (ne? oliko niitä useampi). Heikki Kinnunen on mainio elokuvassa, mutta olisin kuitenkin mieluummin kuunnellut kirjan luettuna, en näyteltynä. Varmaan käydään rajanvetoa siitä, milloin luetaan kirjaa ja milloin tehdään kuunnelmaa. Alkaako lukijan taakse ilmestymään efektiääniä.

Tämä taitaa olla neljäs Mielensäpahoittajani.

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja, 7h2min (117 sivua), WSOY 2021. Kuunneltu, lukija Heikki Kinnunen.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Esikoinen tulevaisuudesta


Syksyn lukupiirin toinen romaani. Kielestään kiitelty. Olenkohan koko aikuisikäni aikana hakenut yhtäkään kirjaa scifi-osastolta? Nyt hain ja pidin kovasti. En melkein malttanut mennä illalla edes nukkumaan. Melkein. Tietenkin menin, mutta jatkoin aamulla saman tien lukemista. Uskottavuus oli vain muutamissa kohdin koetuksella, vaikka pelkäsin etukäteen, että se kompastuu siihen ihan kokonaan. Vaaran paikkoja oli niin monta. Lukupiirissä keskustellen kirjasta saa aina vielä vähän enemmän irti.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos 2012, 320 sivua. Lainattu kirjastosta. 

Savonlahden toinen


Pidin Sisko Savonlahden ensimmäisestä kirjasta. Tämä taas ei oikein sytyttänyt; valju kuin päähenkilön elämä. Ei naurattanut niin kuin esikoinen. Ei ollut viiltävän tarkka niin kuin esikoinen. Mutta ei siis aivan huonokaan. Tosin tämän kirjan aikana nukahdin todella monta kertaa ja onneksi nykyään on jo uniajastimet, niin takaisinpäin kelaaminen ei ole enää yhtä hankalaa. Mutta kuuntelin kyllä monia kohtia kahteen kertaan. Mimosa Willamo on oikein pätevä lukija.

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä, Gummerus 2021, (176 sivua), 7h45min. Lukija Mimosa Willamo. Kuunneltu äänikirjana.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Ilmastolukupiirin kirja


Luen aina nämä lukupiirin kirjat nopeasti, koska luen ne aika viime tingassa. Tästä on jo jokunen viikko aikaa, kun luin. Otsikon perusteella mietin, että onpahan paksu kirja planetaarisesta ruokavaliosta. Mutta kirjahan ei käsitellyt juurikaan syömistä ja ruokaa. Tai no vähän.

Tärkein ajatus lienee se, että vaikka tiedämme, että ilmastokriisi on totta ja se johtaa suuriin ongelmiin, niin emme jollain tasolla usko sitä. Meidän pitää uskoa asia, jotta toimimme. Kirja sisälsi pitkiä keskusteluja sielun kanssa sekä paljon anekdootteja ties mistä, jotka eivät aina liittyneet mihinkään. Kaksi tiukkaa kierrosta kustannustoimittajan kanssa olisivat tehneet terää.

Jonathan Safron Foer: Me olemme ilmasto, miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla, Atena 2020 (alkuteos 2019), 287 sivua. Lainasin kirjastosta. 

tiistai 5. lokakuuta 2021

Kehosta


Jostain bongasin kirjan ja ajattelin, että voisi olla hyvä. Kehollisuutta kun olen itse miettinyt viime aikoina aika paljon. Teoksen genre taitaa olla autofiktiota. Kirjoittaja kirjoittaa jonkin verran lapsensa huumeongelmasta ja toisen lapsen anoreksiasta. Lapset ovat nuoria aikuisia ja elossa olevia. Jotenkin koin tuon aika vastenmieliseksi. Vaikka äidillä olisi lasten lupa, niin saisiko siltikään kirjoittaa lasten henkilökohtaisesta elämästä. Toki autofiktiota on vaikea lukea, mikä kohta siitä ei olekaan totta.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini, WSOY 2021, 7h41min (207 sivua). Lukija kirjailija itse.



Trilogia: Taru sormusten herrasta


Puoliso luki tätä, ja jostain syystä innostuin itsekin. Olin lukenut koko trilogian joskus kauan sitten, teini-ikäisenä ehkä. Lukiessa päättelin, että olin lukenut ensimmäisen osan myös myöhemmin uudelleen, sillä muistin siitä kohtauksia, joita ei ollut elokuvassa.

Kultti-tarina ei ollut ihan niin hyvä kuin muistelin. Muistin, että pitkät runot kyllästyttivät minua jo aikoinaan, mutta nyt kiinnitin huomiota muihin asioihin. Huomasi, että kirjailija oli kielitieteilijä eikä luonnontieteilijä. Kasveja, eläimiä ja muuta luontoa oli kuvattu tosi niukasti. Sen sijaan kirjailija taisi rakastaa karttoja, ja matkalaisten sijainnista puhuttiin koko ajan, mutta silti oli vaikea hahmottaa, missä he olivat. Luonnonkuvaus lisääntyi toisessa kirjassa. Kaiken maailman asiat oli nimetty omituisilla nimillä ilman mitään tarkoitusta. Haltiat puhuivat asioita, joita ei selitetty lukijalle. Täysin turhaa kikkailua.

Katsoimme kirjojen lukemisen jälkeen elokuvat, ja täytyy sanoa, että monilta osin ne olivat kirjaa parempia. Jopa osa juoniratkaisuista.

J.R.R Tolkien: Taru sormusten herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu), WSOY 2001, alkuteokset 1954-55, suomennettu vuoden 1966 laitoksesta, 981 sivua (selityksineen). Omassa kirjahyllyssä.