sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Savonlahden toinen


Pidin Sisko Savonlahden ensimmäisestä kirjasta. Tämä taas ei oikein sytyttänyt; valju kuin päähenkilön elämä. Ei naurattanut niin kuin esikoinen. Ei ollut viiltävän tarkka niin kuin esikoinen. Mutta ei siis aivan huonokaan. Tosin tämän kirjan aikana nukahdin todella monta kertaa ja onneksi nykyään on jo uniajastimet, niin takaisinpäin kelaaminen ei ole enää yhtä hankalaa. Mutta kuuntelin kyllä monia kohtia kahteen kertaan. Mimosa Willamo on oikein pätevä lukija.

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä, Gummerus 2021, (176 sivua), 7h45min. Lukija Mimosa Willamo. Kuunneltu äänikirjana.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Ilmastolukupiirin kirja


Luen aina nämä lukupiirin kirjat nopeasti, koska luen ne aika viime tingassa. Tästä on jo jokunen viikko aikaa, kun luin. Otsikon perusteella mietin, että onpahan paksu kirja planetaarisesta ruokavaliosta. Mutta kirjahan ei käsitellyt juurikaan syömistä ja ruokaa. Tai no vähän.

Tärkein ajatus lienee se, että vaikka tiedämme, että ilmastokriisi on totta ja se johtaa suuriin ongelmiin, niin emme jollain tasolla usko sitä. Meidän pitää uskoa asia, jotta toimimme. Kirja sisälsi pitkiä keskusteluja sielun kanssa sekä paljon anekdootteja ties mistä, jotka eivät aina liittyneet mihinkään. Kaksi tiukkaa kierrosta kustannustoimittajan kanssa olisivat tehneet terää.

Jonathan Safron Foer: Me olemme ilmasto, miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla, Atena 2020 (alkuteos 2019), 287 sivua. Lainasin kirjastosta. 

tiistai 5. lokakuuta 2021

Kehosta


Jostain bongasin kirjan ja ajattelin, että voisi olla hyvä. Kehollisuutta kun olen itse miettinyt viime aikoina aika paljon. Teoksen genre taitaa olla autofiktiota. Kirjoittaja kirjoittaa jonkin verran lapsensa huumeongelmasta ja toisen lapsen anoreksiasta. Lapset ovat nuoria aikuisia ja elossa olevia. Jotenkin koin tuon aika vastenmieliseksi. Vaikka äidillä olisi lasten lupa, niin saisiko siltikään kirjoittaa lasten henkilökohtaisesta elämästä. Toki autofiktiota on vaikea lukea, mikä kohta siitä ei olekaan totta.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini, WSOY 2021, 7h41min (207 sivua). Lukija kirjailija itse.



Trilogia: Taru sormusten herrasta


Puoliso luki tätä, ja jostain syystä innostuin itsekin. Olin lukenut koko trilogian joskus kauan sitten, teini-ikäisenä ehkä. Lukiessa päättelin, että olin lukenut ensimmäisen osan myös myöhemmin uudelleen, sillä muistin siitä kohtauksia, joita ei ollut elokuvassa.

Kultti-tarina ei ollut ihan niin hyvä kuin muistelin. Muistin, että pitkät runot kyllästyttivät minua jo aikoinaan, mutta nyt kiinnitin huomiota muihin asioihin. Huomasi, että kirjailija oli kielitieteilijä eikä luonnontieteilijä. Kasveja, eläimiä ja muuta luontoa oli kuvattu tosi niukasti. Sen sijaan kirjailija taisi rakastaa karttoja, ja matkalaisten sijainnista puhuttiin koko ajan, mutta silti oli vaikea hahmottaa, missä he olivat. Luonnonkuvaus lisääntyi toisessa kirjassa. Kaiken maailman asiat oli nimetty omituisilla nimillä ilman mitään tarkoitusta. Haltiat puhuivat asioita, joita ei selitetty lukijalle. Täysin turhaa kikkailua.

Katsoimme kirjojen lukemisen jälkeen elokuvat, ja täytyy sanoa, että monilta osin ne olivat kirjaa parempia. Jopa osa juoniratkaisuista.

J.R.R Tolkien: Taru sormusten herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu), WSOY 2001, alkuteokset 1954-55, suomennettu vuoden 1966 laitoksesta, 981 sivua (selityksineen). Omassa kirjahyllyssä.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Lukupiirin jatkoa


Aloitin vuoden alussa elämäni ensimmäisen lukupiirin ja olin aivan innoissani. Tosi kiva harrastus. Kun tarjolla oli jatkoa, niin ilmoittauduin heti mukaan. Nyt luemme tietokirjojen lisäksi kaunokirjallisuutta.

Olin lukenut tämän Isomäen kirjan aikaisemmin, mutta siitä on yli kymmenen vuotta aikaa (koska ei näy täällä blogissa). Muistin pätkiä sieltä ja täältä, mutta esimerkiksi loppua en muistanut. Aikamoista tykitystä, kökköä dialogia ja epäuskottavuutta. Mutta eniten tykkäsin siitä, miten historiaa ja antropologiaa yhdistellään luonnontieteisiin. Se oli minusta hieno kudelma. Risto Isomäki tietää paljon ja osaa luoda tarinoita, mutta kovin hyvä kirjoittaja hän ei ole. Ehkä syntyisi huikeita kirjoja, jos hän tekisi ne yhteistyössä jonkun toisen kanssa.

Toki olihan tämäkin aikanaan Finlandia-ehdokas. Isomäeltä on juuri tullut uusi kirja, joka on jatkoa tälle.

Lukupiiri tuo tosi paljon lisää kirjojen lukemiseen. Vaikka tälläkin kertaa mulle tuli hirveä kiire ja jouduin selaamaan viimeiset sivut viime minuuteilla. Luin kirjan oikeasti loppuun vasta seuraavana päivänä. :D

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa, Tammi 2007 (ensimmäinen painos 2005), 320 sivua. Appiukon kirja ollut aika pitkään meidän hyllyssä.

Stressin mittaamisesta


Muutamia ihan kiinnostavia juttuja. Jää isolta osin hämärän peittoon, kun ei ole lukenut Biohakkerin käsikirjaa, ei oikein toimi itsenäisenä teoksena. Aika ideologisia kirjoittajia.


Olli Sovijärvi, Teemu Arina, Jaakko Halmetoja: Biohakkerin stressikirja, hallitse hermostosi, palaudu tehokkaasti ja saavuta unelmasi, BHC 2018, 163 sivua.

Sisustuskirja

 


Sisustuskirjoja on mukava lukea. Vai onko se lukemista vai enemmän kuvien katselua.


Sykkö Sami: Avaimia ajattomiin suomalaisiin sisustuksiin, Gummerus 2014, 128 sivua. Lainattu kirjastosta.