Välillä mietin, että uskaltaako lapsuuden suosikkeja lukea uudelleen. Entä jos ne eivät olekaan niin hyviä kuin muisteli, ja tulee siinä samalla pilanneeksi kultaiset mielikuvat. Tarina vailla loppua on yksi lapsuudeni suosikeista, mutta olen sen lukenut myös aikuisena noin parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli siitä ihana painoskin: vihertävä (turkoosi?)kantinen versio, jossa oli vihreät ja punaiset tekstit. Tässä kirjastossa lainatussa painoksessa ei ollut niin kiva kansi ja jostain syystä siniset ja punaiset tekstit. Ehkä värisokeiden vuoksi?
Muistin kirjan alun aika hyvin. Mieleeni tuli myös kuvia elokuvasta, joka ilmestyi 1984. En muista, milloin olen sen nähnyt. Elokuvahan loppuun suunnilleen kirjan puoliväliin.
Jännästi mieleen tuli aina uusia asioita kirjasta sitä mukaa kun luin.
Pidinkö kirjasta? Tottakai pidin. Itkin lopussa niin, että meinannut nähdä lukea. En muista, milloin olisin viimeksi itkenyt näin kovasti. Ehkä olisi hyvä lukea enemmän koskettavia kirjoja.
Ehkä uskaltaisin lukea yhden Enid Blytonin kirjankin.
Michael Ende: Tarina vailla loppua, kolmas painos 2007 (alkuteos 1979, ensimmäinen suomennos 1982), Otava, 492 sivua. Lainattu kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti